SO6.4 esseitä

Luen tänään kasvatusfilosofian esseitä. Luin niitä myös eilen ja toissapäivänä. Valitanko? Ehei! Näiden tekstien lukeminen on itse asiassa hauskempaa kuin ikinä arvaattekaan... eikä tämä ollut ironiaa. Monen työn kohdalla jään harmittelemaan sitä, että saatan olla sen ainoa lukija. Se on oikeastaan todella suuri harmi, sillä käsikirjoitukset ovat yleensä ottaen hyvinkin taitavasti ja huolellisesti laadittuja. Parhaat kävisivät lyhennettyinä erinomaisesti esimerkiksi Wikipediaan. Mitä jos ryhtyisimme tehtailemaan kasvatusfilosofian alaan liittyviä tekstejä Wikiin niin, että kuka tahansa voisi hyötyä aherruksestanne.

Hajanaisia ajatuksia Rousseausta
Rousseaun Emilé on hämärä teos. Se ei antaudu lukijalleen helposti, ja jos siihen perehtyy tosissaan, tulee mieleen kaikenlaisia häiritseviä ajatuksia. Huomatessaan kuinka R. kirjoittaa itsensä pussiin, voi lukija ryhtyä pohtimaan, että olikohan R. ajatellut tai edes lukenut teostaan läpi? Oliko se vain raivokas pamfletti, jota ei edes oltu tarkoitettu pitkäikäiseksi? Niin, tähän kysymykseen ei voi antaa yksiselitteistä vastausta. Postmoderni narratologia tarjoaa ulospääsyn tästä ongelmasta: tekijä ei ole kiinnostava, tekijä on kuollut, on vain lukija. No, Emiléähän luettiin. Sitä lukivat posket hehkuen Fröbel, Pestalozzi ja Basedow ja itse asiassa lähes kaikki 1700-1800-luvun koulureformaattorit. Ehkä he löysivät teoksesta sellaista, jota Rousseau ei tiennyt kirjoittaneensa sinne.

Tuota hienoa Rousseau-esseetä lukiessani jäin jälleen kerran miettimään, että mistä R. sai kaiken kasvatustietonsa. Mistä tietolähteestä hän ammentaa varmat käsityksensä lapsen kehitysvaiheista? Luultavasti hän puhuu itsestään. Rousseau ja hänen kaltaisensa intellektuellit puhuvat ja kirjoittavat mielellään itsestään.

Emiléä lukiessa hiipii väkisinkin mieleen anakronismi: Rousseau oli aikansa ekoideologi ja luomufilosofi. Tällaiset rinnastukset ovat siis hyvin spekulatiivisia ja lähes poikkeuksetta epäonnistuneita. Jännää silti kuinka harva Rousseausta esseensä kirjoittanut on havainnut hänen suhteensa romantiikkaan. Olihan hän tavallaan myös valistusmies (encyclopedisti) mutta eikö myös romantikko?

Kommentteja

Nyt kuka tahansa voi kommentoida turinoitani. ...kommenttiosioon oli epähuomiossa jäänyt päälle "vain rekisteröidyille käyttäjille" asetus.

Kiitos kannustavista sähköposteista (olen saanut jo kaksi palautetta). Jipiii!

SO4.2 forever!

SO4.2 - Kasvatustieteen kvalitatiiviset ja kvantitatiiviset tutkimusmenetelmät (21.5.2007)

Yleistä: Olin odottanut vähän parempaa osaamistasoa. Jouduin harmikseni hylkäämään todella monta vastausta. Toki joukossa oli muutama ilmiömäinen suoritus. Ja kaikille tiedoksi: ilmiömäinen ei tarkoita aina sitä, että osaa luennot ja tenttikirjat ulkoa. Parhaimmat vastaukset osoittivat yksiselitteisesti tentittävän asian syvällistä hallintaa.

Luentokertaus: Moni vastaaja kertoi juurta jaksaen siitä, kuinka tutkijan pitää ottaa huomioon, onko julkaisu tieteellinen vai ei - tai onko kirjoittaja tunnettu tutkija tms. Jotkut onnistuivat kertomaan monisanaisesti ja polveilevasti ainoastaan, että lähdekritiikki merkitsee lähteiden kritisoimista. Väärin.

Sanoin mielestäni luennolla moneen kertaan, että kirjoittajan statuksella tai esityksen ns. tieteellisellä hyväksyttävyydellä ei ole suurta merkitystä puhuttaessa modernista lähdekritiikistä. Nämä seikat voivat toki olla useassa tapauksessa tärkeitä arvioitaessa lähteen argumentaation uskottavuutta tai luotettavuutta, mutta tämä on hieman eri asia.Hyvässä vastauksessa huomautetaan, että nykyinen käsitys lähteiden todistusvoiman arvioinnista poikkeaa aikaisemmasta. Aiemmin korostettiin, että jäänteet ovat luotettavia ja kertovat lähteet epäluotettavia (yksinkertaistaen ja karkeasti sanottuna). Nykyisin tällaista lähteiden hierarkisointia ei yleensä harrasteta. Esimerkiksi Jorma Kalela korostaa teoksissaan, että oleellista on, millaisia kysymyksiä tutkija lähteelle esittää.

Vastauksista ilmeni, että moni ei ollut oikein sisäistänyt primääri- ja sekundaarilähteiden eroja. Tämä on tärkeä asia ajatuksena ja tietynlaisena tutkijan argumentaation lähtökohtana. Homma kulkee näin: Olet kirjoittamassa graduusi jotakin Yrjö Koskisen perhe-elämästä. Luet väitöskirjaani ja kopioit sieltä otteita Koskisen kirjeenvaihdosta. Käytät tällöin sekundaarista lähdettä. Mutta jos argumenttisi on, että minä väitän väitöskirjassani sitä tai tätä Koskisesta ja hänen kirjeenvaihdostaan, on teokseni tuota argumenttia puolustava primaarinen lähde. Jotkut vastaajat ajattelivat, että lähteet ovat aina joko prim. tai sek. Itse asiassa sama lähde voi olla useassa eri roolissa.

Vastauksessa piti myös muistaa mainita jotakin kontekstin ja lähteen laatijan intention arvioinnista (miten hyvin kirjoittaja on tuntenut asian, onko sensuurilla ollut merkitystä, millaisia lukutapoja aineistoon voisi soveltaa jne.)Harva vastaaja oli muistanut ottaa huomioon luennolla tarjoamani indikaattori/todistus -näkökulman.

Teos: Sain lukea aika monta juttua siitä, kuinka kasvatushistoria on hiiiiirveän tärkeä tutkimuskohde. Jotkut tiesivät, että historiasta voi oppia jotain. Toiset muistuttivat, että historia auttaa ymmärtämään tulevaa. Lämpenee...polttaa, polttaa.

Suurimmalla osalla ja jopa niillä, jotka olivat jotain tenttikirjan tekstistä muistaneetkin, oli vastauksessa ongelmana väärä näkökulma. Teoksessa ei puhuttu siitä, että historia opettaa. Siinä ei myöskään sanottu, että historiasta pitäisi oppia. Ajatuksena oli, että historiaa on eri aikoina - yleensä tietoisesti - pyritty käyttämään opettajana tai tuomarina, identiteetin rakentajana, propagandan tai viihteen välineenä. Minun olisi periaatteessa pitänyt hylätä vastaukset, joissa kirjoittaja ei selvästi ole tajunnut näiden näkökulmien eroja (vaan puhuu esimerkiksi siitä, kuinka yhteiskuntamme on edistynyt kun olemme ottaneet opiksi menneisyyden virheistä). Tarkkaan ottaen artikkelissa väitettiin juuri päin vastoin: "ainoa, mitä historia on opettanut, on, että emme ole oppineet historiasta mitään".

Otin mielestäni aika löysän arvostelulinjan lukiessani näitä vastauksia - voi olla, että kaikki eivät ole siitä kanssani samaa mieltä.

On niin paljon sanottavaa, eikä kukaan kuuntele

Olen usein tenttivastauksia lukiessani harmitellut sitä, että joku voi tehdä samat virheet tentistä toiseen. Monesti näkee, että ei ole ymmärtänyt asioita joista hän koettaa sorvata tarinaa. Minä sitten kirjoittelen vastauspapereihin kommentteja siltä varalta, että opiskelija tulee joskus kysymään perusteluita. Harva kysyy.


Joidenkin vastaajien ongelmana on se, että he eivät ole lukeneet teosta tai osallistuneet luennolle. Sitten on niitä, jotka valmistautuvat omasta mielestään hyvin tenttiin, mutta sitä eivät jostain syystä saa välitettyä tätä asiaa tentin lukijalle. On ehkä niitäkin, jotka eivät yksinkertaisesti ymmärrä opiskeltavaa asiaa vaikka koettavatkin tosissaan opiskella.


Mieleeni tuli koettaa tällaista opiskelumuotoa. Minä kerron jotain tenteistä ja te voitte kommentoida. Olivatko kysymykset reiluja? Mikä olisi ollut parempi kysymys? Olisiko tenttikirjaa vaihdettava? Kaikki asialliset kommentit ovat tervetulleita; koetan nyt aluksi jättää moderoimatta kommentteja. Harkitsen asiaa uudelleen, jos egoni ei kestä tekstiänne.